Minut valittiin keväällä 2019 seikkailukasvatuksen kehittämis- ja tutkimusryhmien jäseniksi. Olen siis saanut muutaman kerran tutustua joukkoon rautaisia seikkailukasvatuksen osaajia ja ryhmään tutkijoita, joita seikkailukasvatus kiinnostaa.
Tällaiselle kokemuksia ja niiden merkityksiä pitkään tutkineena ja monenlaisia tutkimus- ja kehityshankkeita työkseen tehneenä seikkailukasvatus vaikuttaa käytännöltä, joka on aika hyvin säästynyt tieteellistymiseltä. Voin kuitenkin väittää, että seikkailukasvatusverkostossa toimii erittäin osaavaa, innokasta ja kehittymismyönteistä joukkoa enemmän kuin missään muussa samankaltaisessa yhteisössä viime vuosina.
Mistähän tämä mahtaa johtua?
Ilmiöpohjaista pöhinääkö vain?
Seikkailukasvatus, elämyspedagogiikka tai kokemuksellisen oppiminen ovat vanhoja käytäntöjä, joita ei ole integroitu kovin hyvin päiväkoteihin tai kouluihin. Nuorisotyössä ja nuorisotyön koulutuksessa seikkailukasvatus voi hyvin, mutta esimerkiksi liikunnanohjaajien tai sosionomien koulutuksessa sillä on ollut vain pistemäistä suosiota.
Nyt kuitenkin koulujen opetussuunnitelmissa painottuu ilmiöpohjaisuus ja samaan aikaan ympäristö- ja luontotietoisuus lisääntyvät voimakkaasti. Oppilaiden rauhattomuus ja rajattomuuskin on noussut entistä enemmän esille. Sen yhtenä syynä pidetään arjen digitalisoitumista ja muuttumista virtuaaliseksi. Kaikki tekijät viittaavat siihen, että luonnossa tapahtuva seikkailukasvatus ja kokemuksellinen oppiminen voisivat olla toimiva ratkaisu näihin ajankohtaisiin haasteisiin.
Tarvetta ja markkinaa seikkailukasvatukselle on siis enemmän kuin aikoihin tai ehkä koskaan.
Kasvava kysyntä luo usein lumetarjontaa, mikä saattaa ilmetä liiallisena ”hypetyksenä” seikkailukasvatuksenkin suhteen. Sitä voidaan tarjota mitä erilaisimpien ongelmien ratkaisuun. Yksittäisistä hyvistä kokemuksista saatetaan johtaa visio pysyvistä muutoksista vaikkapa lasten ja nuorten käyttäytymisessä tai työyhteisön yhteistoimintataidoissa.
Seikkailukasvatuksen kokemus- ja tieteenalaperusteisuudesta lyhyesti
Jokaiselle käytännön toimijalla on kokemustietoa. Seikkailukasvatuksen alueeltakin löytyy nuorisotyötä, varhaiskasvatusta, oppilaitoksia, lastensuojelua, liikuntaa, mielenterveystyötä, luonto- ja matkailutoimijoita ja monia muitakin. Kokemustietokin on erilaista eri toimintaympäristöissä eikä kokemustieto sinänsä merkitse sitä, että esimerkiksi opettaja tai ohjaaja osaisi sitä käyttää rakentavasti tai pedagogisesti oikein.
Nämä edellä mainitut käytännöt liittyvät myös eri tieteenaloihin, joita voisi luokitella vaikkapa seuraavasti. Nuorisotyö – kasvatustiede – liikuntapedagogiikka – sosiaalitieteet muodostavat yhden ryhmän. Lastensuojelu, mielenterveystyö, syrjäytymisen ehkäiseminen – psykologia – terapiatutkimus – neurotieteet – lääketiede rakentavat heterogeenisemman ryhmän, jonka sisälläkin on monta tieteenalaa. Luonnontieteet, kuten vaikkapa ekologia, ympäristötieteet, kasvi- ja eläintiede jne., ovat tärkeitä varsinkin yhdistyessään muihin tieteenaloihin tai vaikkapa hyvinvointiin. Seikkailukasvatus kiinnostaa myös kulttuurin ja taiteen tutkijoita, mutta myös aivotutkijoita ja laajasti ottaen inhimillisen kokemuksen tutkijoita eri tieteenaloilta.
Vaatimattomasti ilmaisten seikkailukasvatus on siis varsin monitieteinen ilmiö ja käytäntö.
Hypetys ei ole tuntematon ilmiö tieteessäkään. Seikkailukasvatukseen saattaakin kohdistua myös tälle ajalle niin tuttua kamppailua ”totuudesta” tai lievemmin ilmaistuna vaikkapa ”tutkitusta tiedosta” ja ”näyttöön perustuvasta” käytännöstä. Seikkailukasvatuksen monet käytännöt, kontekstit ja erittäin monet tieteenalaintressit estänevät kapeakatseisen yhden tieteenalan hegemonian alueella, joka avautuu niin moniin suuntiin. Kysymys kokemuksen ja tieteellisen tiedon suhteesta jää silti ratkaistavaksi jopa tapauskohtaisesti.
Valmentajien ja kapellimestareiden koulutuksesta
Otan tähän itselleni tutun esimerkin. Urheiluvalmennus käsitetään nykyään laaja-alaisesti ja ”kokonaisvaltaisesti”. Mutta näin ei ole ollut aina, vaan Suomessakin on aikoinaan ajateltu, että urheiluvalmennus ja sen tutkiminen on liikuntabiologiaa eli lähinnä luonnontiedettä. Akateemiset urheiluvalmentajat ja suurin osa alan tutkijoista on edelleenkin liikuntabiologeja. Itsekin olen aloittanut akateemiset opintoni ”valmentajalinjalla”.
Musiikin alueella ”valmentajat” eli kapellimestarit on sen sijaan koulutettu hyvin kokemuspohjaisesti, ”Panulan Jorman kapellimestariluokassa”. Sibelius-Akatemian tohtoreistakin suuri osa on taiteellisia tohtoreita, joilla täytyy olla erittäin korkea käytännön taito ja kokemus yhdistettynä (itse)reflektioiden tekemisen taitoon. Olen saanut olla ohjaamassa ja tarkastamassa kummankin alan väitöskirjoja, joten vähäistä kokemustakin on.
Kummallakin tavalla on saavutettu hyviä tuloksia, sillä suomalaiset kestävyysurheilijat hyötyivät 1970–1990-luvuilla paljonkin siitä fysiologisesta tietämyksestä, jota Jyväskylän yliopistossa tuotettiin. Nykyäänkin liikuntabiologinen tietämys on monen huippusuorituksen taustalla, mutta myös kuntoilijoiden apuna. Silti tämän päivän huipputulokset saavutetaan Suomessa joukkuepeleissä, joissa biologian merkitys on paljon pienempi kuin yksilölajeissa.
Helppo on kuitenkin tunnustaa, että suomalainen kapellimestarikoulutus on oikeasti maailman huippua. Uutiset kertovat jatkuvasti suomalaisten kapellimestareiden pesteistä maailman huippuorkestereihin, kun huippu-urheilussa valmentajien muutossuunta on yleensä tännepäin. Ulkomaiset kapellimestarit myös hakeutuvat tänne oppiin.
Tieteellisyys ei siis välttämättä yksin takaa pedagogikoulutuksen korkeaa laatua. Valmentaja ja kapellimestarihan ovat kasvattajia ja johtajia, joilla täytyy olla omasta substanssistaan korkea tietämys. Voi olla, että kokemukseen ja tekemiseen pohjautuva kapellimestarikoulutus onnistuu yhdistämään myös tarvittavan tiedon niin, että oppi menee erinomaisesti perille.
”Panulan luokka” on tainnut olla jonkinlainen seikkailukasvatuksellinen vaellusleiri.
Tieteellisen tiedon rajoista ja kokemustiedosta
Seikkailukasvatus, elämyspedagogiikka tai kokemuksellinen oppiminen yhdistävät monen tieteenalan osaamista kasvatuksellisiin menetelmiin yleensä luonto-olosuhteissa. Kasvatuksen tavoitteenakin voi olla ihmisen voimaannuttaminen sinänsä tai jonkin asiakokonaisuuden oppiminen, kuten vaikkapa luontotietouden, liikunnan tai vaikkapa matematiikan tai taideaineiden oppiminen. On vaikea kuvitella, että yksi tieteenala voisi ottaa haltuunsa seikkailukasvatuksen moninaisia kokemuksellisia ja käytännöllisiä aihealueita.
Olen tutkinut ja kehittänyt yli 30 vuotta ja pidän tutkimustyötä erittäin tärkeänä osana yhteiskunnan, maailmankin, ja sen eri osa-alueiden kehittämistä. Tieteellä ja tutkimuksella ei kuitenkaan saa olla liian suurta merkitystä siihen, miten ihmiset elämäänsä elävät. Kokemustieto, jossa tutkimustieto yhdistetään ihmisten kokemuksiin, on ainakin yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin. Tässä en viittaa Yuval Noah Hararin kirjasarjaan homo sapiensin kehityksestä kohti homo deusta (jumalihminen) muutoin kuin nostamalla esiin kaksi teemaa eli sen, että ihmiselle luonteenomaista on keksiä mielikuvituksellisia asioita ja vieläpä uskoa niihin (esim. uskonnot ja tiede). Toisaalta hän ajattelee inhimillisen kokemuksen olevan yhä tärkeämpää aikana, jolloin digitaalisuus ja virtuaalisuus tuottavat ”todellisuutta” ja mielikuvia, joiden luotettavuus on kyseenalaista.
Professori Antti Eskola, jonka opin tuntemaan sosiologisten metodien suurena asiantuntijana ja myöhemmin syvästi inhimillisenä ajattelijana ja elämän kokijana, kirjoittaa viimeiseksi jääneessä kirjassaan ”Vanhanakin voi ajatella” erityisen paljon toimintaamme ohjaavista mielikuvista. Hän varoittaa luottamasta naivisti tutkimustietoon ja sen mahdollisesti tuottamiin ”faktoihin” tai niistä johdettuihin vääriin mielikuviin. Kirja onkin mainio opas siihen, miten kokenut tutkija yhdistää tutkimustietoa ja omaa kokemusnäkökulmaa toisiinsa omassa elämässään.
Ajattelen, että tiede ja myös journalismi ovat menetelmiä todellisuuden ymmärtämiseksi – niillä ei ole totuutta hallussaan. Myös seikkailukasvatus tai kokemuksellinen oppiminen ovat menetelmiä, joiden avulla ihminen voimaantuu tai oppii itselleen ja toisille tärkeitä asioita. Jokin menetelmä sopii toiselle, jokin toinen toiselle. Itsekin opin eri asioita hyvin eri menetelmin. Joskus lähestyn asiaa teoreettisesti, joskus yrityksen ja erehdyksen kautta. Kummassakin tapauksessa kokemuksellisuus voi silti olla voimakkaasti läsnä.
Totuutta itsestäni oppijana en tiedä kokonaan vieläkään – yritän kuitenkin oppia lisää.
Seikkailukasvatuksen etsikko-, tosikko-, otsikko- vai mikä aika?
Seikkailukasvatuksella lienee nyt tietty herkkyyskausi käsillä, kuten etsikkoaika uuden elämän suunnan etsintänä tarkoittaa. Se voi johtaa tosikkomaisuuteen ja yhden totuuden etsintään, mikä on tuttua myös uskonnollisista yhteyksistä, joihin etsikkoaika käsitteenäkin usein liitetään. Someaikana pöhinä johtaa usein myös otsikoihin, jotka saattavat olla seikkailukasvatuksellekin niin negatiivisia kuin positiivisiakin.
Vain muutaman vuoden seikkailukasvatuspiireissä mukana olleena toivoisin, että refleksiivinen ja keskusteleva ote, suvaitsevainen ja oppiva ilmapiiri ja ehkä myös tietty nöyryys niin luonnon kanssa elämisen, ihmisen kasvun ja asioiden oppimisen vaikeuden edessä yhdistäisi meitä. Ja vaikka en itse olekaan mikään suurten seikkailujen metsästäjä, niin pidän seikkailukasvatuksesta käsitteenä.
Elämäkin on aina jonkinmoinen seikkailu, jota ei voi kokonaan suunnitella etukäteen. Kasvatus on kuitenkin aina tavoitteellista toimintaa, jolla pyritään joihinkin tavoitteisiin. Seikkailukasvatus yhdistää sattuman ja rationaalisuuden tavalla, joka mahdollistaa kokemuksellisen oppimisen.
Mutta mikä aika? Kesä- vai talviaika – kummankin puolesta löytyy jopa tieteellisiä argumentteja, saati kokemuksellisia perusteita. Sama koskee seikkailukasvatuksen ”aikaa” nyt 2020-luvun alkuun tullessamme.
Ajattelen ja koen, että oli valoisaa tai pimeää, aurinkoista tai sateista, niin aina on ”paras mahdollinen aika” hyvälle seikkailukasvatukselle.
Arto Tiihonen
KokemusValmentaja (FT, LitL, tietokirjailija ja tiedetoimittaja)