Pääsin Suomen nuorisokeskusyhdistys ry:n uutena työntekijänä ja valtakunnallisen seikkailukasvatusverkoston koordinaattorina heti työni alkutaipaleella osallistumaan kansainväliseen European Outdoor Education (EOE) verkoston Atmospheres & Narratives seminaariin. Seminaari yllätti minut täysin. Olin varautunut ja varustautunut erilaisiin hyvin toiminnallisiin ja fyysisiin aktiviteetteihin. Mielessäni ihmettelin, miten seikkailukasvatuksesta saa niin monia ja niin teoreettisia luentoja kuin konferenssin käsiohjelma antoi ymmärtää. Ryhdyin avoimin ja innostunein mielin kuulemaan mistä kaikesta seikkailukasvatuksessa on kysymys.
Esityksissä nousivat keskiöön kokemuksellisuus, tunteet, tunnelmat ja merkitykset oppimisessa sekä identiteetin rakentuminen narratiivien eli tarinallisuuden kautta. Monia esityksiä kehystivät melomisesta otetut hienot ja vaikuttavat kuvat.
Monet tarinat alkoivat tuntua hyvin tutuilta, sillä isäni oli aikoinaan intohimoinen meloja ja retkeilijä. Olin mukana monilla kanoottiretkillä ja vietin koko lapsuuteni kuuntelemalla tarinoita, joille ominaista olivat jännittävät käänteet, vaikeudet ja niiden voittaminen sekä ryhmän yhteenkuuluvuus.
Löysin itseni etsimässä omaa tarinaani. Mieleeni palasivat luontokokemukset, elämykset ja seikkailut. Esitelmien tarinoihin eläytyminen synnytti minussa vahvaa läsnäolon kokemusta ja rauhallista onnellisuutta. Opin, että seikkailukasvatuksessa tärkeää on läsnäolo, yhteys luontoon ja yhteenkuuluvuus ryhmässä. Parhaimmillaan siinä käynnistyy matka oman tarinan kertomiseen ja tasapainoisemman, levollisemman minän rakentamiseen. Tässä näkemyksessä on taustalla ymmärrys siitä, että ihmisen identiteetti rakentuu vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa ja kertomalla omaa tarinaa.
Konferenssissa keskusteltiin myös paljon siitä, millä keinoin näitä minää rakentavia tarinoita kerrotaan. Moni seikkailukasvattaja oli sitä mieltä, että kirjoittamisen ohella tai jopa sen sijasta voi kertoa tarinoita ja rakentaa merkityksiä ottamalla valokuvia, kuvaamalla videoita ja vangitsemalla äänimaisemia. Nämä kasvattajat haluavat ottaa täysimääräisesti käyttöön uuden digitaalisen teknologian mahdollisuudet ja astua samalla kohti ns. Z-sukupolven kokemusmaailmaa. Toiset taas kritisoivat digitaalisten välineiden käyttöä siksi, että ne nakertavat läsnäoloa tässä hetkessä. Jos maailmaa lähestyy linssin läpi, alkaa omaa olemistaan tarkastella siitä näkökulmasta, että tuottaa minää kuvitellulle yleisölle. Tällöin voi kysyä: käynnistyykö minän brändääminen sen sijaan, että alkaisi syvällinen matka omaan sisimpään.
Kriittisemmät äänenpainot puhuivat myös käsin kirjoittamisen ja piirtämisen tärkeydestä. Suomalainen käsi-käsittää käsitepari avaa hyvin tätä näkemystä. Ihminen ymmärtää asioita syvällisesti samalla kun käyttää käsiään. Tästä on tutkimusnäyttöäkin: käsin kirjoittaminen tukee oppimista ja vahvistaa käsitteellistä ajattelua. Päätin heti kokeilla miltä tuntuu pitkästä aikaa kirjoittaa käsin. Voi olla, että tästä blogista olisi tullut erilainen, jos olisin muistikirjani sijasta avannut läppärin. Todennäköisesti olisin kirjoittanut jotain vähemmän henkilökohtaista.
European Outdoor Education seminaari oli inspiroiva, intensiivinen ja voimaannuttava kokemus. Tulin ehdottoman vakuuttuneeksi siitä, että Suomessa tarvitaan korkeakoulutasoista seikkailukasvatuksen koulutusta, joka pohjautuu nimenomaan ihmistieteisiin. Kaikki kunnia ympäristökasvatukselle ja luonnontieteille. Niille on oma tärkeä paikkansa, mutta ne eivät millään muotoa tavoita seikkailukasvatuksen huikeaa maailmaa. Siitä mitä on Suomessa seikkailukasvatuksen korkea-asteen saralla kehitteillä, kuullaan toivottavasti tulevissa blogeissa.
Heli Eischer