Seikkailuterapia ja sosiaalinen nuorisotyö -verkoston valtakunnallinen kevättapaaminen järjestettiin Kaarinassa 26.-28.4.2024. Yhteiseen viikonloppuun osallistui yhteensä 22 verkostolaista eri puolilta Suomea. Yksi heistä – HUS Lastenpsykiatrialla perheterapeuttina psykososiaalisten hoitojen yksikössä työskentelevä sairaanhoitaja, perhe- ja paripsykoterapeutti, työnohjaajakoulutettava Paula Korkiamäki – kirjoitti kokemuksestaan:
Tuntuisi väärältä kirjoittaa tätä sisällä, niinpä tulin ulos, omaan pihakeinuun istumaan. Täällä on upea sää ja koirakin nauttii kieriskellen nurmella. Linnut laulavat kauniisti kuorossa ja vihdoinkin on lämmin, kevät saapui sittenkin. Alkuviikosta pelkäsin, että miten ihmeessä sitä tarkenee telttailla tulevana viikonloppuna, kun takatalvi iski. Perjantai 26.4. oli harmaa ja sateinen päivä. Pääsin töistä väsyneenä, ja mietin, että mihin olen taas lupautunut. Kotiin jääminen ja sohvan pohjalle sammaloituminen, näyttäytyi hyvin houkuttelevana, kun lähdin ystäväni kanssa ajamaan kohti Kaarinaa ja Kuusiston saarta. Matkalla höpöttelimme niitä näitä, en oikein enää edes muista mitä – tuttu aivosumu työviikon jälkeen. Perille päästyä näin muutamia kasvotuttuja ja mietin, että sosiaalinen varastoni on lähes nollassa, vaikka seurasta yleensä nautinkin. Alkuun oli pieni tutustuminen, oli mukavaa kuulla miten erilaisilta suunnilta ja konteksteista ihmiset olivat tulleet. Tykkäsin kovasti siitä, että tutustuminen tässä vaiheessa pidettiin lyhyenä, eikä se keskittynyt työuraan. Kaikkien ansioluetteloiden läpikäymiseen olisi kulunut todella paljon aikaa, ja ilta olisi mennyt heittämällä siinä. Sen sijaan lähdimme ulos, oli ensimmäisen työpajan aika.
Metsämieli työpajana kiinnosti minua, vaikka en siitä mitään etukäteen tiennytkään. Työpajan meille ohjasi Nuorisokeskus Piispalan Nuotta-koordinaattori ja ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti Hanna Liimatainen, joka todella taitavasti johdatteli koko porukan aiheen äärelle. Hannan ulosanti sai minut tuntemaan, että olemme täällä tasavertaisia. Se tunne tuli varmaan osittain inhimillisestä tavasta olla siinä hetkessä, ilman suuria valmisteluja tai kalvosulkeisia tai pitkiä lähdeluetteloja. Tuli tunne, että Hanna todella ymmärtää Metsämieli -menetelmään liittyvät asiat ja kykenee soveltamaan niitä yksilöllisesti kontekstin mukaan. Itsessäni heräsi arvostus tätä kohtaan. Lähdimme luontoon, joka teki jo itsessään hyvää väsyneille ja toimiston harmauttamille aivoilleni. Huomasin aistieni heräävän eloon Metsämieli työpajan tehtävien avulla. Näin tarkemmin, kuulin pieniä hiljaisia ääniä, tunsin tuulen vireen kasvoillani ja keskityin hetkeen.
Tehtävät olivat todella mielenkiintoisia, toisaalta hyvin yksinkertaisia ja vaikuttavia. Isoin oivallukseni tässä työpajassa oli henkilökohtaisesti se, miten tilaa antamalla oma mielikuvitukseni herää luonnossa henkiin. Pienellä vaivalla ja nopeasti sain kiinni taas sisäisestä lapsestani, joka kaipasi mielikuvituksen tuomaa iloa, nautintoa ja leikkiä. Metsämieli työpajan jälkeen oloni oli hyvin levollinen, voimaantunut, virkeä ja kiitollinen. Olin tullut päätökseen, että kyllä kannatti lähteä tälle matkalle, enkä malttanut odottaa mitä viikonloppu tuo vielä tullessaan.
Ainakin hyvää ruokaa, kiitos siitä kokille. Illalla olin kuitenkin sen verran väsynyt, että päätin jättää iltanuotiot ja -saunat väliin. Saimme ystäväni kanssa pienen mökin mihin majoittua, joten ei tarvinnut edes telttaa koota väsyneenä ja sain todennäköisesti paremmat yöunet, kuin mitä teltassa olisin saanut. Makuupussini tosin oli aivan liian kuuma sisätiloihin. Aamulla saimme herätä valmiiseen pöytään. En ollut osannut odottaa näin runsaita ja maittavia tarjoiluja sekä illalla, että aamulla. Ei tarvinnut nälässä olla.
Aamupalan aikaan loimme itsellemme lyhyet tavoitteet, mitä toivomme viikonlopulta. Tämän jälkeen saimme ryhmäytyä kolmikkoihin ja pohtia, miten meidän työmme liittyy seikkailuterapiaan ja /tai sosiaaliseen nuorisotyöhön ja mikä meidän suhteemme on näihin. Tämän työpajan nimi oli Ideat, visiot ja käytännön toteutusmuodot, ja sen meille veti Kaarinan nuorisopalveluiden erityisnuorisotyöntekijä Tricia Honkasalo.
Jo alussa tuli selväksi, että voisin löytää täältä mielenkiintoista keskusteluseuraa, kun jäimme pohtimaan tehtävän annossa olleita sanoja ja niiden merkityksiä. Uskon vahvasti, että kielen kautta sanoilla paitsi kuvaamme, myös luomme todellisuutta. Saimme näiden ajatusten keskeltä siirtyä ulos jatkamaan työskentelyä ohjeiden mukaisesti. Oli erittäin antoisaa kuulla muiden työnkuvasta, ajatuksista, toiveista sekä suhteesta seikkailun maailmaan. Itselleni aika vieras aihealue, joka kuitenkin kovasti houkuttelee ja kutsuu. Pohdittiin vaikuttavuutta, tutkimuksellisuutta sekä kokemuksia.
Mieleen jäi, miten hankalaa on saada luontoelementtejä, joiden tiedetään tuovan ihmisille paljon hyvää, isojen organisaatioiden työskentelyyn mukaan. Kaiken pitäisi olla kustannustehokasta sekä tutkitusti hyvin vaikuttavaa – mikä on toisaalta hyvin ymmärrettävää. Samaan aikaan huomaan kuitenkin miettiväni sitä, että miten tällaisissa toteutuu yksilöllinen huomioiminen. Ihminen ei ole keskiarvo, joka hyötyisi siitä, mistä tutkimusten mukaan useimmat hyötyvät. Haluaisin omalta osaltani haastaa organisaatioita tarjoamaan laajasti erilaisia, moniin eri suuntauksiin ja menetelmiin pohjautuvia palveluita, joista jokainen asiakas/perhe/yksilö saisi valita sen, minkä uskoisi itselleen toimivimmaksi työskentelytavaksi juuri sen hetkisessä tilanteessa. Uskon, että tällä voitaisiin parantaa mm. asiakkaiden motivaatiota, hoidon tuloksellisuutta, mielekkyyttä ja sitoutumista. Tässä vain pieni pintaraapaisu omiin ajatuksiini, mitä tämä Trician työpaja Ideat, visiot ja käytännön toteutusmuodot, herätti minussa.
Seuraava työpaja oli Perhepeli, jossa Sanna Nieminen ja Heidi Mäki-Hakola esittelivät meille ”Aika Orava” -pelin. Tämä inspiroiva peli on kehitetty Aamos Kuntoutus- ja terapiapalveluissa Stea-rahoitteisesti Lapsen arvokas keho- kehittämishankeessa. Tämä työpaja kiinnosti minua, sillä toimin jatkuvasti perheiden kanssa omassa työssäni. En kuitenkaan arvannut, että pääsisimme itse pelaamaan kyseisen digipelin demoversiota. Huomaamattani tempauduin täysillä heti mukaan. Erityisesti pelin suunnittelu toiselle ryhmälle oli mielenkiintoista ja innostavaa. Oli etuoikeutettu olo päästä kokeilemaan jotain, mikä on vasta kehitteillä ja inspiroivaa nähdä, että tällaisia kehitetään Suomessa.
Peli oli tarpeeksi yksinkertainen, helposti käytettävä ympäristöstä riippumatta sekä sopi hyvin eri ikäisille sekä eri konteksteihin. Tämän työpajan jälkeen uskon vahvasti, että tulevaisuudessa pelien kautta on mahdollista auttaa lapsia takaisin luontoon ja liikkumaan, tai miksei myös aikuisia. Emme pääse älylaitteista eroon, eikä se ole tavoitekaan. On kuitenkin meidän aikuisten tehtävä pohtia, mitä kaikkea hyvää älylaitteilla voisi tehdä. Aika Orava -peli on yksi erinomainen esimerkki siitä, miten yhdistää teknologiaa ja luontoa, vahvistaa sosiaalisia suhteita sekä perheen yhdessä oloa.
Pelin jälkeen pidettiin lounastauko nuotiopaikalla. Oli ihanaa puheen sorinaa, ja keskustelua monista aiheista, jotka virtasivat vapaasti. Koin viikonlopun aikana merkitykselliseksi myös nämä vapaammat olemisen hetket, kun oli mahdollisuus kytkeytyä erilaisiin keskusteluihin ja tutustua toisiin. Paikalla oli selvästi samanhenkisiä ihmisiä, jotka nauttivat jokainen omalla tavallaan luonnossa olemisesta sekä auttamistyöstä omalla kentällään. Uskon erilaisten taustojen rikastaneen keskusteluja valtavasti. Se, ettemme tunteneet toisiamme etukäteen loi avoimen uteliaan ilmapiirin, johon jokaisen oli helppo lyöttäytyä mukaan.
Lounaan jälkeen oli vuorossa Kokemuksia kiipeilyn käytöstä terapeuttisena menetelmänä -työpaja, jota olivat vetämässä itseni lisäksi kokeneet konkarit perheterapeutti Pekka Lyytinen ja toimintaterapeutti Satu Kananen. Sadun työpaikalta Aamos Kuntoutus- ja terapiapalveluista saimme työpajaan upean kokemuksellisen elementin, nimittäin apinapuun, joka oli rakennettu Monkey Hardwaren tarvikkeilla.
Lähdimme porukalla metsään kannustamaan toinen toisiamme, kun vuorotellen jokainen sai halutessaan kokeilla apinapuuhun kiipeämistä turvallisen varmistajan Pekan käsissä. ”Yhteisöllisyys” olisi sana, mitä käyttäisin tästä hetkestä. Jokaista kannustettiin, jokaista kuunneltiin, ei ollut pakko tehdä mitään, sai tehdä juuri sen verran mitä halusi. Sai olla mukana juuri omalla tavallaan, vaikkapa mättäällä lepäillen. Itselleni tämä apinapuuhun kiipeäminen oli ainutlaatuinen kokemus, en ollut ikinä kiivennyt valjaiden ja köysien kanssa korkealle puuhun. Nykyisin ”vain hieman korkeanpaikan kammoisena” kokemus oli mahtava. Muiden kannustukset tuntuvat rohkaisevilta, ja kun pääsin ylös asti, varmistajan lempeät sanat ”tasaile rauhassa hengitystäsi” -jäivät mieleeni. Katselin puun latvasta kauas merelle, hengitin ja nautin hetkestä.
Työpaja Kokemuksia kiipeilyn käytöstä terapeuttisena menetelmänä jatkui sisätiloissa keskustellen äsken tapahtuneesta, jokaisen omista kokemuksista ja suhteesta kiipeilyyn. Loppuun minä ja Satu kerroimme vielä omista kokemuksistamme, miten olemme kiipeilyä käyttäneet omissa töissämme valitun keissin pohjalta. Pekka kyseli meiltä ja meidän oli helppo lähteä vastailemaan esitettyihin kysymyksiin. Oli hienoa, että muut yhtyivät keskusteluun, kertoivat ja kyselivät, mitä omassa mielessä liikkui. Työpajasta muodostui todella pitkä ja arvostan, että ihmiset jaksoivat olla aktiivisesti mukana meidän innostavassa (palautteiden perusteella) työpajassamme. Mieleen jäi, että todella monella tuntui olevan jonkinlainen suhde kiipeilyyn joko työn tai vapaa-ajan kautta. Kiipeily oli koettu useissa eri konteksteissa toimivaksi menetelmäksi lasten ja nuorten sekä perheiden kanssa työskennellessä.
Omakohtainen kokemus tästä, olla mukana järjestämässä jotain tällaista, on hyvin arvokas ja mieleenpainuva. Koen tulleeni koko verkostoon vähän ”puskista” vuoden alkupuolella, ja olevani etuoikeutettu, kun pääsin heti mukaan järjestämään työpajaa Seikkailuterapia ja sosiaalinen nuorisotyö -verkoston kevättapaamiseen. Mielestäni tämä kertoo siitä, kuinka helposti lähestyttäviä ihmisiä verkostossa on mukana, kuinka avosylin uudet tulokkaat toivotetaan tervetulleiksi ja kuullaan mielellään heidän ajatuksiaan, joita pidetään aivan yhtä tärkeinä kuin pitkään verkostossa mukana olleiden. Huomaan tuntevani kiitollisuutta tästä tavasta olla suhteessa toisiin ja arvostaa toista juuri sellaisena kuin hän on.
Lauantai-iltana lämmitin saunan itsekseni ja sain hetken hengähdyksen intensiivisen viikonlopun lomassa. Olin omissa ajatuksissani ja huomasin käyväni sisäistä reflektiota kaikesta tapahtuneesta. Menin ulos laiturille, katsoin merelle laskevaan aurinkoon päin, suljin silmäni ja levollisuus palasi kehooni. Luonto rauhoitti ja teki taas tehtävänsä pienessä hetkessä. Söimme yhdessä rupatellen, kävimme saunassa ja uimassa kylmässä meressä, mikä mahdollistui yhteisöllisen kannustuksen tuomalla rohkeudella.
Illaksi oli vielä leirinuotiolla herkkuja tarjolla: loimulohta sekä vaahtokarkkeja. Kävimme keskustellen läpi erikoisia retkiherkkuja ja jaoimme monenlaisia asioita yhdessä. Tuntui, kuin olisin tuntenut nämä ihmiset ympärilläni jo paljon pidempään kuin 24 tuntia.
Sunnuntaiaamuna olin aivan tokkurassa herätessäni, en tiennyt miten jaksaisin vielä johonkin luolaan lähteä. Eilisilta oli hieman venähtänyt. Onneksi en sanoita kaikkea sisäisestä dialogistani ulkoiseen ja niin vain päivä käynnistyi ravitsevan aamupalan voimin. Sain olla väsynyt ja hiljaisempi aamulla, teki hyvää vain seurailla sivusta pieni hetki. Kahvi virkisti ja pian sitä oltiin ulkona intoa täynnä lähdössä tutkimaan Ryöväriluolaa.
En tosiaan osannut odottaa tältä reissulta mitään. En oikein ymmärtänyt koko ideaa, miksi luolat olivat niin monen mielestä kiehtovia. Kai siinä jotain pitää olla, niinpä lähdin avoimin mielin reissuun. Kävelymatkaa oli jonkin verran, teki kropalle hyvää kävellä. Ihastelin KOTA ry:n seikkailuohjaaja Juho Lempisen (yhteisöpedagogi) tapaa kertoa tarinoita matkalla. Tapa oli humoristinen ja ilmapiiriä keventävä, hyvin lämmin ja hauska. Oli taas helppo lähteä täysillä mukaan tämän porukan kanssa.
Perille päästyä minulle valkeni pikkuhiljaa, mitä tarkoittaa luolaseikkailu. Ensin tutustuimme luolaan ylhäältä päin, luola oli pitkä kallion halkeama, jonne pystyi kurkkimaan paikoitellen ylhäältä päin. En voinut käsittää, että tällaisia paikkoja on Suomessa. Lopulta pääsimme itse luolaan sisälle. Tämä oli itselleni ehdottomasti koko viikonlopun kohokohta ja huipennus. Luola oli pitkä, kaunis ja monimuotoinen. Märkä ja kova kallio, pehmeä ja upean vihreä sammal, luolan pimeys ja raoista pilkahteleva auringon valo, tekivät huikeat kontrastit näkökenttääni.
Kokemuksena tätä on vaikea sanoin kuvata. Ajoittain pääsimme kävelemään liukkailla hieman heiluvilla kivillä, ajoittain piti ryömiä ahtaista koloista ja joskus nousta jyrkkiä kohtia kiiveten ylös tai laskeutua hyvin varoen alas. Kaikki tehtiin yhteistyössä toisia huomioiden ja auttaen. Samaan aikaan kuitenkin oma pystyvyyden tunne lisääntyi, usko omiin kykyihin kasvoi ja omatoimijuuden tunto vahvistui. Fiilis oli aivan huikea, kun pääsi lopulta luolan toisesta päästä ulos pienen kiipeilyn jälkeen. Kokonaisuudessaan tämä oli hyvin vaikuttava luolaseikkailu, ja tuntui, että sana ”Seikkailu” sai aivan uuden merkityksen omassa sanakirjassani.
Lopuksi palasimme vielä Vuolahden leirikeskukselle käymään loppureflektiota. Keskustelimme, miten olimme aiemmin asettamiimme tavoitteisiin päässeet. Näytti siltä, että kaikkien tavoitteet olivat täyttyneet viikonlopun aikana. Uskon, että Pekka Lyytisen sanoma piti paikkansa siitä, että sanoilla vaikutamme ”luomalla ennusteita tulevasta”.
Viikonlopun jälkeen pohdintoja… On vaikeaa saada kiinni asioista, joita ei ole kokenut. On vaikeaa selittää sanoin, kun kehollinen, aistillinen ja psyykkinen kokemus eivät ole konstruoituneet sosiaalisessa tapahtumassa. Voisin jopa väittää, että se on mahdotonta. Seikkailu on mielestäni yksi tällaisia asioita, joita ei voi sanoin kuvata. Voi toki yrittää, mutta se ei tavoita puoliakaan kokemuksellisuudesta. Kokemuksen kautta voimme saada jotain hyvin arvokasta, jotain mitä ei muuten ole mahdollista omistaa. Haluan omalta osaltani kiittää tällä tekstillä kaikkia, jotka olitte paikalla ja mukana mahdollistamassa tätä huikeaa viikonloppua ja näitä minunkin kokemuksiani. Minulla on tunne, että olen ollut osana jotain hyvin arvokasta, jotain suurempaa, jotain mitä haluan säilyttää tässä nyky-yhteiskunnassa. Koen, että luonnossa olo ja tällainen seikkailu on vastaisku katoavalle läsnäololle, yksin pärjäämisen harhalle, älylaitteisiin uppoutumiselle ja kaiken uudistamiselle. Parhaimmillaan luonto tarjoaa meille mahdollisuuden yhteyteen, pysähtyä kuuntelemaan paitsi toista niin myös itseämme, ja vastaamaan omiin kysymyksiimme, yhdessä toisten kanssa.
Teksti: Paula Korkiamäki