Kirja-arvostelu. Ihminen välissä – Tarina Myllyprojektista. Kirjoittajat Leena Neuvonen ja Reijo Paasirova. Otavan kirjapaino. Keuruu 2020.
Myllyprojekti oli seurausta 1990-luvun lamasta, jolloin kunnilla ei ollut määrärahoja muiden kuin lakisääteisten toimintojen ylläpitämiseen. Kuntien lastensuojelu oli tiukoilla, laman jälkeiset lastensuojelutarpeet kasvoivat ja lasten sekä nuorten pahoinvointia alkoi näkyä viiveellä myös kouluissa ja neuvoloissa. Perheillä oli aiempaa enemmän työttömyyttä ja toimeentulovaikeuksia.
Ylämyllyn ala-asteen kanssa seikkailtiin toiselta luokalta kuutosluokalle.
Liperiläiset lastensuojelun ja nuoristyön ammattilaiset perustivat yhdistyksen. Liperissä toteutettiin samaa, mitä läpi hyvinvointivaltion kehityksen on tapahtunut. Perustetaan järjestö ja se käy huolehtimaan siitä, mihin kuntien voimavarat eivät riitä. Järjestöt ovat aina kyenneet reagoimaan uusiin tarpeisiin julkista palveluorganisaatiota nopeammin ja joustavammin. Niin tuolloinkin. Sosiaaliohjaajana tuolloin työskennellyt Leena Neuvonen, sosiaalityötä tehnyt Reijo Paasirova ja Liperin vapaa-aikatoimessa työskennellyt Raimo Piiroinen perustivat Myllyprojektiyhdistyksen tekemään lasten ja nuorten kanssa sitä työtä, minkä tarpeen he olivat omassa julkisessa toimessaan tarpeelliseksi nähneet.
Keskeistä Myllyprojektissa oli tukea nuoria osallistumaan ja sitä kautta voimaannuttaa heitä ottamaan vastuuta itsestään ja toisistaan. Lapset ja nuoret tuntevat olevansa tärkeitä, kun heitä kannustetaan ja heitä pidetään tasavertaisina. Tämä oli Myllyprojektin perusidea. Myllyprojekti ei vain auttanut laman jälkeisessä ajassa, se jatkoi toimintaansa sitä uudistaen 17 vuotta. Se verkottui ja sai myös julkisen lastensuojelun ja nuorisotyön omaksumaan projektin toimintamalleja muun muassa kouluissa ja sosiaalityössä.
Lofoleikki Öksnäs:n saarella.
Myllyprojektin onnistumiselle oli kaikki edellytykset. Sillä oli vetäjät, jotka osasivat lastensuojelun ja nuoristyön menetelmät. Vetäjät olivat ammattilaisia, jotka eivät olleet kiinni hallinnossa. Järjestö tarjosi heille riittävästi toimintavapautta. Projektin onnistumiseen vaikutti myös se, että Reijolla ja Leenalla oli mahtavat verkostot. He kokosivat ympärilleen toimijoita ja vaikuttajia paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti. Projekti onnistui saamaan EU:n, Raha-automaattiyhdistyksen ja Opetusministeriön rahoitusta. Sitä tukivat muut alueelliset ja paikalliset järjestöt rahallisesti tai toiminnallisesti kuten Lions-klubi, SPR ja Pelastakaa Lapset ry. Seurakunnat olivat myös hankkeessa mukana. Muistan itsekin, kun olin projektin käynnistysaikaan valtion aluehallinnossa Pohjois-Karjalassa, innostukseni asiaan. Myllyprojektin vetäjät, kouluttajat ja asiantuntija oivalsivat, että yksikään organisaatio ei pärjää yksin. Verkottuminen ja kumppanuuksien ja luottamuksen saavuttaminen kantoi projektia eteenpäin, Laaja ja jatkuva yhteys mediaan ja nuorten omat ulostulot lehdissä toimivat paremmin kuin vuosittaisten toimintakertomusten kopiointi lehdistölle. Luottamus hankkeeseen oli vahva.
Kotkan kuopus rooliseikkailu.
Leenan ja Reijon ohella ohjaajakoulutuksen vetäjä Pentti Tiainen yhdisti elämykset ja kasvatuspedagogiikan onnistuneesti toisiinsa. Nuoret olivat koulutuksessa pääroolissa. Se, että nuoret pääsivät asteittain itse kouluttajiksi, oli varmasti suuri onnistumisen kokemus. ”Kokijasta tekijäksi” -ajatus toimi hyvin. Kirjan luettuani palautui mieleeni elämyskasvatuksen monet kurssit, leirikoulut ja matkat. Parasta luettavaa kirjassa oli nuorten omat kerronnat siitä, miten he kokivat leirit. Suurimmat onnistumisen kokemukset heillä oli, kun tunsi kykenevänsä huolehtimaan arjestaan, olemaan vastuullinen ryhmän jäsen sekä saamaan liikunnasta ja luonnosta positiivisia ja vaikuttavia kokemuksia. Jo se, että matkarahat kotimaahan ja ulkomaille leireille tarkoittivat keräyksiä ja omalla työllä ansaittua matkakassaa, kasvatti ryhmähenkeä ja aloitteellisuutta.
Köysikisällit lofooteilla Mikko Niipalan ohjauksessa.
Ihminen välissä -kirja osoittaa erilaisten projektien tärkeimmän onnistumisen edellytyksen. Se on asiakkaiden, tässä projektissa lasten ja nuorten sitominen juttuun niin, että he uskovat sen kantavan, auttavan sekä tukevan heidän omia voimavarojaan. Sosiaalipolitiikassa on toistettu mantran lailla vuosikymmenestä toiseen ”Asiakas palvelujen omistajaksi”, ”Asiakas subjektiksi”, ”Asiakaslähtöisyys tavoitteeksi”. Edelleen kuitenkin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa on liian paljon hallinnon, rakenteiden ja järjestelmien sanelemaa ehdottomuutta. Lähtökohtana palveluille tulisi enemmän olla asiakkaan oman toimintakyvyn tukeminen, ylläpito ja parantaminen. Tästä edelleen uudenlaisesta työskentelytavasta lasten ja nuorten kanssa Myllyprojektissa oli jo 20 vuotta sitten kyse.
Elli Aaltonen
YTT, dos. työelämäprofessori
Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteet
Lisätiedot ja kirjatilaukset:
Leena Neuvonen
leena.neuvonen@pp.inet.fi