Seikkailukasvatuksen voisi yksinkertaisimmillaan ajatella olevan elämyksellistä toimintaa itsensä ylittäen, ryhmässä työstäen ja luonnon olosuhteissa kokien. Tyypillisenä ja hyvin yleistävänä esimerkkinä voisin mainita kiipeilyn ja melonnan, joita tarjotaan nuorisoryhmälle. Sitäkin seikkailukasvatus toki on ja varsin antoisaa. Mutta kun kohderyhmänä on lapsiryhmä iältään esimerkiksi kuudesta kahdeksaan vuotta ja aikaa kokonainen lukuvuosi, niin silloin seikkailukasvatus näyttäytyy toisin. Mitä se silloin voisi olla?
Varhaiskasvatusta ja perusopetusta ohjaavat asiakirjat (vasu, ops), joiden mukaisesti toimitaan. Näkisin, että seikkailukasvatus tässä kontekstissa on ennen kaikkea asenne ja ajattelumalli, josta käsin kasvatusta ja opetusta lähdetään toteuttamaan. Usein jo puhetapa muuttaa asian luonnetta; puhutaanko esimerkiksi hiihdosta liikuntatuntina vai hiihtovaelluksena.
Pureudun tässä tekstissä seikkailukasvatukseen varhaiskasvatuksessa ja esi- ja alkuopetuksessa sekä erityisesti silloin, kun kasvatus ja opetus tapahtuvat pääasiassa metsässä. Teksti pohjautuu omiin kokemuksiini, joita olen ammentanut metsäeskariopettajana työskennellessäni. Ensimmäisen metsäeskarivuoden vietimme kyhäelmälaavun suojissa, mutta vuosi vuodelta puitteemme ovat parantuneet. Ja nyt olosuhteemme ovat jo hulppeat: on kotaa ja huussiakin.
Metsässä lapsi rauhoittuu ja saa vastuuta
Metsäeskarissa ryhmä toimii pääasiassa ulkona metsässä, jolloin oppimisympäristö tarjoaa jo sellaisenaan upeita ulottuvuuksia. Ympäristön muutos on vaikuttava; kuvitellaanpa esimerkiksi varhaiskasvatuksen piiritilanne (aamupiiri, päiväpiiri). Lapselle, jolla on keskittymisen tai tarkkaavuuden haastetta, on paikallaan olo usein tukalaa kun ”peppu ei pysy penkissä”. Mutta kun piiri siirretään ulos metsään nuotion ääreen tai kotaan, niin tilanne on toinen. Lapsi jaksaa olla nuotiopiirillä, kun ympäristö (tuli, metsä/kota) on itsessään rauhoittava ja ryhmää tiivistävä. Mitä se silloin antaa tälle kyseiselle lapselle, hänen kokemukselleen itsestään pystyvänä ja osaavana, ja koko ryhmälle, kun jokainen on osallisena.
Entäpä lasten itsestä ja toisista huolehtimisen taito, joka koskee myös luonnosta huolehtimista? Metsässä ollessa lapsi saa ottaa vastuuta itsestään, oppii vaikuttamaan vaatetukseensa ja oppii huolehtimaan repustaan vaihtovaatteineen. Toisista huolehtimista tuetaan ja siihen kannustetaan. Vähitellen lapsi oppii suhtautumaan toisiin välittäen ja pyrkii ratkomaan konfliktitilanteita itsenäisesti sekä auttamaan muita konkreettisesti, esimerkiksi kaveria hanskoissa. Metsässä eläessä on luonnollista suhtautua ympäristöön empaattisesti; pienten lasten kanssa eläydytään eläinten tai kasvien maailmaan, isompien kanssa sukelletaan syvemmälle luonnonsuojeluun.
Metsässä lapsiin luotetaan, ja on pakko luottaa kun aitoja ei ole rajaamassa alueita. Ja kyllä, ryhmissäni on ollut usein myös vahvaa tukea tarvitsevia lapsia. Lapset näyttävät ansaitsevansa luottamuksen. Alussa reviiri on pienempi ja lapset ovat lähellä, mutta kauden edetessä reviiri laajenee, mikä usein vierailevia aikuisryhmiä kummastuttaa. Ensimmäinen päivä uuden ryhmän kanssa on totta kai jännittävä, mutta kun rohkeasti lähtee heti metsään, niin luottamus ja tuntemus ryhmää kohtaan kasvavat. Metsässä sääntöjä on vähän, mutta ne ovat ehdottomia ja lapset ymmärtävät, että ne on luotu heidän turvakseen. Opettajan ja kasvattajan rooli on lähempänä lasta, vieressä kulkijana, ei niinkään ylhäältä opettavana. Se lienee se rohkeutta vaativin osuus; kuinka uskaltaa luottaa, että lapsi oppii.
Vuottamme halkova lähes päivittäin arkeemme kuuluva asia on suunnistaminen, niin retkillä uusiin paikkoihin kuin jo tutuissakin lähimetsissä. Kun lähdemme liikkeelle, lapset ovat jonossa, mutta opettaja ei mene jonon eteen vaan edellä on yleensä kolme lasta, joilla on suunnistusvuoro. Heille voidaan sanoa jokin maamerkki tai näyttää kartasta kohde. Suunnistajien rooli on myös pitää huoli koko ryhmän mukana pysymisestä. Tämä pieni, mutta varsin toimiva tapa opettaa lapselle hahmottamista, suunnistamista ja ennen kaikkea ottamaan vastuuta ryhmästä. Suunnistusryppäitä vaihdellaan matkan aikana, ja vuoden edetessä lapset vaihtavat roolejaan varsin itsenäisesti.
Metsässä harjoitellaan neuvottelutaitoja
Suunnistustehtävään voi lisätä yhteistoiminnallisia harjoitteita, kuten aistirajoitteita (joku lapsi ”loukkaantuu” retkellä tai sidotaan silmät). Näissä on aina perusideana se, että opettaja ei päätä tai määrää vaan lapset pääsevät ja joutuvat neuvottelemaan. Tämä toimii varsin hyvin monissa arkisissa oppimishetkissä, kuten pyydettäessä pienryhmiä hakemaan työvälineitä kodalta. Saattaa mennä tovi jos toinenkin, kun ryhmäläiset miettivät kuka hakee. Usein joku haluaisi olla itse se vapaaehtoinen eikä antaisi periksi, mutta yleensä siihen joku toinen toteaa, ettei ole reilua, jolloin ensimmäinen antaa periksi. Lapset yrittävät myös usein vaatia opettajaa päättämään, mutta neuvottelutaidon harjoitteleminen toimii kun siihen antaa aikaa. Ja mikäs se olisikaan tärkeämpää lasten kanssa kuin sosiaalisten taitojen harjoitteleminen.
Isot ryhmäkoot ovat haasteellisia, mutta voisiko sitä yrittää kääntää asian positiiviseksi; toimiva ryhmä on vahvuus. Se vaatii töitä onnistuakseen. Minä olen nostanut sen yhdeksi tärkeimmäksi tavoitteeksi työssäni, ja koen sen kannattavan. Kauden alussa yhteiset hassutteluleikit ilman kilpailuasetelmaa rakentavat pohjaa hyvälle.
Metsässä sinnikkyys kasvaa ja ryhmästä saa voimaa
Vuoden aikana tehdään paljon retkiä, joissa koetaan yhdessä niin ilot kuin haasteetkin; välillä kylmyys tai sade harmittaa vähän jokaista, välillä ihana sää tai kaunis maisema ihastuttaa myös vähän jokaista. Yksittäisten toiminnallisten hetkien myötä vuosi metsässä muodostaa kokonaisuuden, joka muovauttaa ryhmän niin tiiviiksi, että keväällä lapsista ja työkavereista luopuminen tuntuu riipivältä. Lapset oppivat ja joutuvat sietämään; heistä tulee varsin sinnikkäitä. Syksyllä hyttysiä inhoava ja pelkäävä lapsi tutkii keväällä innokkaana hyönteisiä eikä häiriinny enää niistä. Syksyllä pienellä retkellä väsynyt lapsi jaksaa keväällä kävellä reppu selässään lähemmäs 10 kilometriä. Tärkeitä ovat toki nämä yksittäiset yksittäisen lapsen oppimiskokemukset, mutta myös ryhmän voima on valtaisa. Me ihmiset kaipaamme yhteisöllisyyttä, porukkaa, mahdollisuutta kokea me. Miksei sitä siis kannattaisi tavoitella myös lapsille.
Metsäeskarin kauteen mahtuu rutinoitunutta arkea metsässä, mutta myös useita retkiä, yleensä noin kerran viikossa ”vaelletaan”. Joskus on hyvä hieman vavisuttaa itseä ja muita ja tehdä jotain erilaista; eräs kohokohta lapsille ja itsellenikin on ollut ehdottomasti pakkaspäivän avantouintiretki. Mikä yhteenkuuluvuuden tunne ja itsensä voittamisen fiilis siellä olikaan, kun lähes jokainen lapsi kävi pulahtamassa +2 asteisessa vedessä, jonka jälkeen pipopäiset lapset ja aikuiset istuivat saunan lämmössä. Retki vaati hyvät valmistelut, luvat eri tahoilta ja vanhemmilta, tarkat turvallisuussuunnitelmat sekä aikuisia riittävästi, mutta onnistuessaan oli ikimuistoinen elämys.
Moni asia saattaa olla kielletty varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa, mutta silloin kannattaa tehdä jotain muuta, uutta. Tienraivaajan rooli voi olla työteliäs, mutta onhan se palkitsevaa! Ei kannata aliarvioida itseä eikä varsinkaan lapsia, he ovat yllättävän sinnikkäitä ja taitavia.
Taru Lindgren
Tampere
KM, VO, Yhteisöpedagogi amk (seikkailukasvatus), ympäristökasvattaja ulkona oppimisen painotuksella. Metsävakan takana ja mukana Ulko-opet ry:ssä
