Joskus jutun voi aloittaakin ihan lopusta. Silloin tämä juttu alkaa mahtavasta voimaantumisentunteesta, kun istuin kalliolla ja katselin, kuinka omat oppilaat touhusivat oma-aloitteisesti metsässä kuka mitäkin: heittelivät leipäkiviä järveen, olivat hippaa kallioilla, juttelivat teltassa tai istuivat tulilla. Oli niin hyvä mieli, ettei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Tuntui siltä, että jotain oli loksahtanut kohdilleen, tavoitteet oli saavutettu ja jopa ylitetty. Olo oli äärimmäisen kiitollinen.
Entä mikä olisi sitten se alku? Olisiko se 1. luokan alku, jolloin aloitimme oman luokan kanssa säännölliset metsätunnit luontoeskareiden kanssa yhteistyössä? Vai se hetki, jolloin kysyin 2. luokan kevätjuhlassa: ”Jos veisin tämän luokan yöksi metsään, tulisitteko valvojiksi mukaan retkelle?” Ehkä molemmat, sillä tuon parin vuoden säännöllisen ulko-opetuksen ansoista vanhemmilta tuli täysi tuki yöretkelle. Heitä oli jopa tulossa niin paljon, että minun piti jo rajoittaa: ihan kaikki eivät yöksi mukaan mahtuisi, illaksi saisi tulla kyllä mukaan.
”Ravintolaruokaa, mutta upeammissa maisemissa"
Alusta asti oli selvää, että valmistautuisimme yöretkeen koko lukuvuoden ajan. Retki jopa kirjoitettiin koulun vuosisuunnitelmaan mukaan. Jatkaisimme viikoittaisia metsätunteja, jolloin opiskelisimme kouluaineita ulkona metsässä. Näiden tuntien aikana ryhmässä toimiminen ja erilaisten taitojen harjoittaminen vahvistuisivat. Pitempiin syksyn ja talven retkille jäi harjoiteltavaksi pitkäkestoinen ulkona olo, sekä tarpeellisten varusteiden valinta ja pakkaaminen retkille. Retkivuoden suunnittelussa ja toteutuksessa oli iso apu yhden oppilaan äidistä, Laura Kuusisesta Hyriasta. Hänen avullaan saimme nauttia erilaisista eräopasnäytöistä retkillämme, ja hän oli myös mukana toteuttamassa retkiä.
Syysretkellä vietimme 7 tuntia yhtäjaksoisesti metsässä opiskellen kerrospukeutumisen saloja, kädentaitoja ja metsässä oloa. Suunnistimme myös vieraassa ympäristössä kartan kanssa ensimmäistä kertaa, mistä saimme itseluottamusta. Retkemme kruununa oli kolmen ruokalajin ateria järven rannalla, jonka saimme eräopasnäyttönä. Se oli erään oppilaan sanoin ”ravintolaruokaa, mutta upeammissa maisemissa”!
Syysretken päätteeksi jokainen vuoli itselleen makkaratikut ja paistoi sillä oman makkaransa odotellessaan vanhempia hakemaan heitä.
Olimme valmiit pitkään talviretkeen. Sen teimme kevättalvella Suomen Luontokeskus Haltian lähimaastoon, ja opettelimme retkellä trangioiden käyttöä. Lumikenkäilyn ja erälounaan saimme jälleen eräopasnäyttönä. Huomasimme, että ulkona voi pysytellä lämpimänä, kun liikkuu, tai lisää vaatetusta. Ja jos talvella pystyy tähän, niin varmasti toukokuussakin! Kyllä se yökin menee metsässä, tulisi jo toukokuu!
Ja tulihan se vihdoin! Teimme koulussa varustelistoja. Varmistimme kaikille yöpymis- ja retkeilyvarusteet. Sovimme yhteisistä aterioista. Päätettiin, ketkä vanhemmat jäävät yöksi. Opettaja varmisteli vielä turva-asiat sekä muut juoksevat asiat. Retkelle tehtiin ohjelma ja säännöt, joka jaettiin oppilaille ja vanhemmille.
Lapset olivat metsässä kuin kotonaan ja nauttivat sydämensä kyllyydestä
Sitten koitti viimein se päivä, jolloin lähdimme yhdessä rinkat selässä Vähä-Parikkaalle retkelle. Lähtöpäivänä ei ollut muuta koulua, vaan koulu alkoi vasta iltapäivällä sovitulla lähtöpaikalla. Näin taattiin, että lapset olivat levänneitä ja opettaja ehti tehdä viimehetken valmistelut. Ilma oli ihanan kesäinen. Aurinko paistoi ja päivä oli lämmin. Tapaamispaikalle saapui lähes kaikista perheistä vanhempia, ja suurin osa heistä pääsi iltaretkelle myös mukaan. Se kertoi siitä tuesta ja kiinnostuksesta, jonka meidän retkivuotemme ja opiskelumme kodeista sai. Se tuntui todella hyvältä!
Ennen lähtöä opettaja piti lapsille vielä varustetarkistuksen. Sen jälkeen heitimme rinkat selkään ja lähdimme jonossa vaeltamaan leiripaikalle. Into oli suorastaan käsin kosketeltava, ja lapset jaksoivat kävellä matkan reippaasti. Teltat pystytettiin heti leiripaikalle saavuttua ja sovittiin leirisäännöt. Osa oppilaista halusi kokeilla tarpin alla nukkumista, ja sehän heille sallittiin. Lapset olivat metsässä kuin kotonaan ja nauttivat sydämensä kyllyydestä.
Näiden kouluvuosien metsätunnit kantoivat hedelmää. Ketään ei jätetty yksin ja tekemistä riitti kaikille, vaikkei ope koko ajan ollut ohjaamassa. Ainoa yhteinen päätetty ohjelma oli jälleen suunnistaminen pienryhmissä, muuten lapset keksivät itse ohjelman. Suunnistamaan lähdettiin pienryhmissä niin, että jokaisella ryhmällä oli yksi vanhempi mukana turvasyistä.
Tämän jälkeen alkoi vapaa-aika – se hetki, joka palkitsi opettajan: jokainen löysi itselleen tekemistä, oli se sitten hippaa tai sitä leipäkivien heittelyä. Tunnelma oli mukava lasten ja aikuisten kesken. Illalla syötiin köyhiä ritareita ja makkaroita sekä omia eväitä, juotiin lämmintä kaakaota ja nautittiin elämästä. Muut vanhemmat lähtivät vaeltamaan kotiin ja meidän porukkamme jäi istumaan iltaa, kunnes oli iltatoimien ja telttoihin menon aika.
Valvojavanhemmat suorastaan yllättyivät, kuinka nopeasti ja kiltisti lapset menivät telttoihinsa nukkumaan. Pienen kikattelun ja höpöttelyn jälkeen hiljaisuus laskeutui leirille ja aikuiset jäivät vielä hetkeksi hiljaa juttelemaan ja katselemaan täysikuuta. Sitten opettajakin saattoi jo vetäytyä riippukeinuunsa nukkumaan ja valvomaan leiriläisten unta.
Yö sujui rauhallisesti. Aamiaiseksi oli tulilla tehtyä puuroa ja omia eväitä. Ennen telttojen purkua ja tavaroiden pakkaamista oli hyvin aikaa vuoleskeluhommille. Uimassakin sai käydä pienissä ryhmissä ennen kotiinlähtöä. Sitten olikin aika sanoa hyvästit leiripaikalle. Vaellus takaisinpäin noutopaikalle sujui hieman raukeammin kuin menomatka. Siellä vanhemmat jo odottivatkin. Retki oli sujunut mahtavasti, ja lasten hyvä mieli oli käsin kosketeltavaa.
Tuntui, että oli saanut aikaiseksi jotain sellaista, jonka lapset muistaisivat vielä aikuisinakin. Jotain, joka saattaa antaa voimaa jossain tulevassa koitoksessa. Oli hyvä ja kiitollinen olla.
Ulla Myllyniemi, Otalammen koulu
KM LO EO, ympäristökasvattaja, erä- ja luonto-opas