Avasimme pitkään odotetut Seikkailukasvatuspäivät jo edellisenä iltana seikkailukasvatuksen kehittämisryhmän avoimella tapaamisella. Jokainen osallistuja sai kertoa jonkun lapsuuden kokemuksen, jonka saattoi jollakin tavoin selittävää sitä, miksi hän nyt osallistui näille Seikkailukasvatuspäiville.
Kuulimmekin hersyviä tarinoita, joissa toistui useimmiten retkeily luonnossa perheenjäsenten kanssa. Jonkinlainen seikkailukin löytyi melkein kaikista tarinoista.
Poikkeuksena oli erään osallistujan avausrepliikki: ”Minullapa on seitsemän miljoonaa euroa teille jaettavaksi!” Tuonkin lausahduksen taustalla oli erittäin kiinnostavia seikkailullisia kokemuksia kansainvälisissä ympyröissä kansantanssiharrastuksen parissa.
Avauspuheenvuorossa Sari Rautio Suomen Paralympiakomiteasta silloitti monipuolisesti ja perusteellisesti seikkailukasvatusta ja liikuntaelämää. Ohjelmassa soveltava liikunta, osin vammaisurheilukin, yhdistyivät onnistuneesti. Tälle yhteistyölle toivottiin kovasti jatkoa ja lisää konkretisointeja.
Ja sitten kokemukseni hajautuivat rinnakkaisiin työryhmiin, enkä voi mitenkään tulkita muiden osallistujien kokemuksia käyttämättä väkivaltaa. Pallon heittäminen toisille takaisin onnistunee käyttämällä Sari Raution toivetta siitä, että kertoisimme enemmän seikkailukasvatuksellisia tarinoita toisillemme.
Ensimmäinen ilta oli minulle yhteisöllinen osallisuuskokemus, joita koin myös jokaisessa työryhmässämme.
Itse olin pohtimassa niin koronan opetuksia, seikkailukasvatuksesta tehtäviä opinnäytteitä kuin seikkailukasvatuksen tulevaisuutta Suomen vanhimmaksi osoittautuneessa Regina-nimisessä koulurakennuksessa, jossa Suomen pitkä ja seikkailujakin sisältävä historia kasvatuksen mallimaaksi muuttui todeksi.
Vaikka emme näissä työpajoissa käyttäneet seikkailukasvatuksellisia menetelmiä, niin yhteinen intressi ja henki yhdisti meidät kuuluviksi samaan joukkueeseen.
Pimeäkävelyssä hiivin hiljaa jonossa läpi syksyisen metsän. Pöllö huhuili kuusen oksilla, tuikut lepattivat polun varressa. Ihmiset keskittyivät itseensä tai kuka mihinkin. Itselläni ajatukset lähtivät laukkaamaan luonnossa aivan omalakisesti. Niin nytkin.
Elämys, josta tuli myös lapsuuteni mieleeni asuessani metsän keskellä. Niin, eihän metsä koskaan ole oikeasti pimeä.
Identiteettikokemus eli itsensä ylittäminen, oppiminen ja jonkinlainen kokonaisvaltainen havahtuminen siihen, että minä osaan ja uskallan, konkretisoitui minulle varsin poikkeuksellisesti Elina Elmen keynote esityksen aikana.
Sukupuolten tasa-arvotyön ja tutkimuksenkin kokeneena konkarina hämmästyin sitä varmuutta, jolla Elina pudotteli tietoja ja kokemuksia sukupuolisegregaatiosta, sen syistä ja ratkaisuista. Olisin – ja olenkin – tulkinnut monet Elinan esittämät asiat eri tavoin.
Enimmäkseen kyse oli sukupolvikokemuksen erilaisuudesta – oma tietomme, jonka kuvittelemme olevan faktatietoa – on aina sidottu omaan elämänkulkuumme. Mitä ei ole kokenut, sitä ei voi kovin hyvin kuvitellakaan. Omat tietoni esimerkiksi 1950-luvusta ovat todella ohuet verrattuna 1960-lukuun, jonka olen itse kokenut.
Toinen liittyy konteksteihin tai ”kupliin”, joissa elämme. Tasa-arvotyötä myös hallinnossa ja järjestöissä tehneenä aikoinaan akateemisena tutkijana olen oppinut ymmärtämään kumpiakin kuplia. Oli siis terveellistä kuulla, että Elinan mielestä työelämän sukupuolisegregaatioon ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota.
Edellisellä viikolla olin Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE) 50-vuotisjuhlissa, jossa muun muassa presidentti Tarja Halonen kertoi, että työelämän sukupuolisegregaation vähentäminen on koko TANEn historian ajan ollut yksi sen tärkeimmistä tehtävistä, ellei tärkein. Mieleni teki oikaista Elinan käsitys siitä, etteikö asian eteen ole tehty töitä vaikka kuinka kauan.
Mutta sitten huomasin, että Elinan ja Tarjan kokemukset eivät olekaan ristiriidassa keskenään. Töitä on tehty, mutta ei riittävästi. Ja samaa mieltä olen itsekin. Ja siitäkin olen samaa mieltä, että kokemuksellisen oppimisen ja seikkailukasvatuksen keinoin tätäkin ongelmaa voi erinomaisesti yrittää ratkaista.
Pääongelmahan on, että nuoret joutuvat tekemään koulutusvalintansa mielikuvien ja todistusarvosanojen perusteella ilman omaa kokemusta eri koulutusaloista tai ammateista. Se ruokkii konservatiivisia ja turvallisia valintoja, kun pääsykokeista on luovuttu ja opintoalan vaihtamisesta on tehty entistä vaikeampaa.
Seikkailukasvatuksella voitaisiin opettaa nuoria tekemään rohkeita valintoja ja kokemuksellisen oppimisen keinoin nuori löytäisi itselleen parhaiten sopivan koulutusalan. Itse olen suositellut lapsilleni erilaisissa pääsykokeissa käymistä, mutta varmasti tarvittaisiin jonkinlaisia avoimia tiedekuntia tai vastaavia, joissa voisi opiskella monia aloja vuoden tai kaksi, jonka jälkeen tehtäisiin tutkintoon johtava koulutusalavalinta.
Yli kuusikymppinenkin mies voi siis saada identiteettiään järisyttäviä kokemuksia seikkailukasvatuspäivillä!
Loppuyhteenvedossani harmittelin sitä, että itsekin valitsin ”luokkaopetuksen” ”ulko-opetuksen” sijasta, vaikka olisin ehkä oppinut enemmän luonnossa. Tämäkin valinta johtaa turhaan segregaatioon teoreettisten ja käytännöllisten seikkailukasvattajien välillä. Toivoin yhteenvedossani, että tulevilla päivillä osallistujia ohjattaisiin lempeästi valitsemaan sekä teoreettisia että käytännöllisiä työpajoja ja että teoreettisista tehtäisiin ”seikkailukasvatuksellisempia”.
Seikkailukasvatuspäivien yhtenä tavoitteena voi nähdä osallistujien toimijuuden lisääntymisen. Lienee tunnustettava, että oma toimijuuteni ei tainnut lisääntyä, pikemminkin päinvastoin. Havahduin nimittäin siihenkin, että olin täyttänyt herkullisen lounaslautaseni kiireesti täydeksi, kun etsiessäni mukavaa lounasseuraa huomasin, ettei kukaan muu ole hakenut ruokaa.
Sen sijaan olin tunnistavinani aika vahvan toimijuuskokemuksen nuoren opiskelija-avustaja Benjaminin ottaessa yllättäen ja itsenäisesti puheenvuoron vetämäni työpajan päätteeksi. Olin – ja anteeksipyyntö on paikallaan – ajatellut, että avustajien rooli on vain olla teknisinä avustajina.
Oli todella upea kokemus nähdä ja kuulla, kun Benjamin teki mainion yhteenvetonsa työryhmästämme!
Siinä Ankkapurhan – nykysuomeksi muuten Isokoski – maisemista, jotka vertautuivat hyvin Ankkalinnan vastaaviin. Luulinkin etukäteen, että Ankkapurhan nimi liittyy jotenkin Aku Ankkaan.
Ehkä niinkin voisi sanoa, sillä Aku Ankkakin on ”tekemällä ja kokemalla oppija”, mikä saa hänet syöksymään aika ihmeellisiin seikkailuihin sekä kotona että maailman äärissä. Ja ainahan niissä tarinoissa jokin opetus on.
Lienee turha sanoa, että Sudenpennut ovat ilmiselviä seikkailukasvattajia.
Kiitos kaikille esiintyjille, osallistujille, työpajan vetäjille ja tietenkin Anjalan nuorisokeskuksen työntekijöille onnistuneista seikkailukasvatuspäivistä 2022!
Arto Tiihonen, seikkailukasvatuksen kehittämisryhmän vetäjä