Latviassa Silgudan kaupungissa järjestettiin neljäs eurooppalainen seikkailuterapiakonferenssi teemalla ”Connecting Borders To New Horizons” 19.-22.6.2024. Mukana oli 183 osallistujaa, 70 työpajan tai luennon pitäjää Euroopan lisäksi Australiasta, Kanadasta, Yhdysvalloista ja Israelista. Suomesta meitä oli neljä. Konferenssi oli tosi kiinnostava ja saimme nauttia latvialaisten järjestäjien taholta lämpimästä vieraanvaraisuudesta.
Pääsimme kurkistamaan dialogiseen ja systeemiseen työskentelyyn perheterapian esimerkin avulla, kun psykologi ja perheterapeutti Pekka Lyytinen piti ajatuksia ja innostusta herättävän esityksen ”One step behind – on dialog and dialogical Adventure Therapy”. Heti alussa harjoittelimme pareittain toisen ihmisen kuuntelemista, läsnäoloa hetkessä, empatian ilmaisemista ilman että kommentoimme tai arvioimme häntä. Keskityimme kuuntelemaan, mitä toinen ihminen todella kertoo, olemaan läsnä hetkessä, ilmaisemaan empatiaa ja kuulemista eleiden, katseen ja äänen avulla. Puhua sai, mutta ilman, että arvioi toisen sanomista tai alkaa kertoa omista kokemuksistaan samasta asiasta. Se, ettei millään tavalla arvota toisen sanomista oli useimmille meistä erittäin vaikeaa. Meillä ihmisillä on vahva sisäsyntyinen tarve tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi, muttei välttämättä arvotetuksi. Suosittelen kokeilemaan. Kokonaisuutena työpajassa oli kyse seikkailuterapiaprosessin dialogisesta toteuttamisesta niin, että alusta asti asiakkaan ajatukset ja mielipiteet määrittävät prosessin kulkua olennaisesti. Esimerkiksi seikkailu-sanan merkitykset ja sisällöt rakennellaan asiakkaan omin käsittein ja omista kiinnostuksenkohteista. Ja koska prosessi on dialoginen, ohjaajallakin on mahdollisuus vaikuttaa sisältöihin ja käsitteisiin.
Kiinnostava oli myös kuvaus norjalaisen Sørlandetin sairaalan seikkailuterapeuttisesta työskentelystä. Heille tulee yhä enemmän yhteydenottoja erilaisten neuroepätyypillisten lasten, heidän vanhempien ja opettajiensa auttamiseksi. Ongelmien ratkaisemiseksi on otettu mukaan edellä mainittujen lisäksi koko paikallisyhteisö. Seikkailulliseen luontotoimintaan osallistujat (norjalaisittain friluftsliv) jaettiin yhteistyössä koulujen kanssa ennaltaehkäisevään ja terveyttä edistävään terapeuttiseen toimintaan. Samalla huolehdittiin, että heillä on mahdollisuus jatkaa ylläpitävään (sustainable) toimintaan, joka pitää sisällään lasta kiinnostavan seikkailullisen luontotoiminnan, jota järjestää esim. paikallinen retkeily-yhdistys tai muu vapaa-ajan toimija. Näin lapsi voi terapian jälkeen jatkaa löytämänsä itselleen mielekkään harrastuksen parissa yhdessä toisten samanhenkisten kanssa, osana yhteisöä. Kantavana ajatuksena tässä on, että jos lapset otetaan pois omista yhteisöistään, on heidän vaikea siirtää kokemaansa ja oppimaansa omaan arkeensa.
Erityisen iloinen uutinen on, että Saksassa seikkailuterapia on tulossa virallisen järjestelmän tunnustamaksi terapianmuotona. Olisi mahtavaa, jos Suomessakin ihminen voisi halutessaan valita terapiakseen seikkailuterapian.
Muita ajatuksia:
ei puhuta potilaista tai asiakkaista, vaan ihmisistä, joka kärsivät. Aina ei voida parantaa ihmisiä (curing), mutta voimme auttaa ihmisiä voimaan paremmin (healing). Käsitteeseen healing kuluu aina kokemus uudelleenliittymisestä. Nykyisin kovin suosittu termi mukavuusalue ei perustu mihinkään tutkimukseen. Denise Mitten perustelee vakuuttavasti, miten olisi paljon parempi käyttää käsitettä ”window of tolerance”, sietoikkuna. Seikkailuterapian avulla voi auttaa ihmisiä laajentamaan sietoikkunaansa, ei astumaan ulos mukavuusalueeltaan. Sietoikkunamme myös vaihtelee muun muassa elämäntilanteen ja vireystilan mukaan. Mitten painottaa, että erityisesti riskinottoon taipuvaisia ihmisiä ei pitäisi työntää esimerkiksi seikkailuterapian tai -kasvatuksen keinoin vielä korkeammalle ylittämään itseään ja omia rajojaan, vaan päinvastoin tukea oppimaan tunnistamaan rajojaan pysymällä niiden sisällä.
Konferenssissa myös paljon puhuttivat kysymykset: ”mitä on seikkailuterapia” ja ”kuka voi kutsua itseään seikkailuterapeutiksi”, ”onko mahdollista löytää yhteinen kansainvälinen kriteeristö ja eettinen koodisto”, ”onko seikkailuterapia menetelmä vai oma terapeuttinen suuntaus”. Myös kysymyksiin miten seikkailuterapia vaikuttaa ja mitkä ovat sen toimintamekanismit, ollaan kansainvälisen tutkimusyhteistyön kautta etsimässä vastauksia. Seikkailuterapian vaikuttavuutta kuvaavia tutkimustuloksia ei suomeksi juurikaan ole kirjoitettu. Englanninkielisiä julkaisuja on koottu esim. USA:ssa jo pitkään toimineen Outdoor Behavioral Healthcare Centerin sivuilta https://www.obhcenter.org/publications/
Erityisen iloinen uutinen on, että Saksassa seikkailuterapia on tulossa virallisen järjestelmän tunnustamaksi terapianmuotona. Olisi mahtavaa, jos Suomessakin ihminen voisi halutessaan valita terapiakseen seikkailuterapian.
Heli Eischer
Kehittämispäällikkö
Suomen nuorisokeskusyhdistys