Luontokoulu, mistä nyt kerron, sijaitsee melko kaukana useimmista kouluista ja päiväkodeista, mutta on mukavasti saavutettava julkisillakin. Niinpä vierailu luontokoulussa kestää työpäivän verran. Voisi ajatella, että kävijäkunta on tällöin tietyn ikäistä ja taitoista. Näin saatoin itsekin ajatella, kun työskentelyn vuoden alussa aloitin.
Lapsille luontokoulupäivä on seikkailukasvatuksellista aktiviteeteiltaan, sijainniltaan ja kestoltaankin. Vaikka ryhmä on kanssani vain päivän, niin päivä on kokemuksena usein vahva.
Muumeina lumikenkäilemässä
Heti alussa sain vieraakseni 1-5-vuotiaiden ryhmän. Oli kaunis ja luminen talvipäivä ja olin suunnitellut etukäteen ryhmän toiveen mukaista toimintaa, muumeja ja muuta talvista puuhaa ulkona. Lapsiryhmä saapui ja heitä kiinnostikin lumikengät. Minä ajattelin, että no ne neljä-viisivuotiaat lähtevät lumikenkäilemään. Siitä nämä nipin napin ja allekin parivuotiaat tuumasivat huonoa ja halusivat hekin. Niinpä heillekin puettiin -en edes tiennyt, että lumikenkiä on vuosikkaan kengille – ja ennen kuin ehdin ohjeistaa, lähtivät lapset kävelemään lumikengillä mäkeä alas. Eivät kiertäneet kulkureittiä vaan menivät melko jyrkkää rinnettä suoraan alas. Hyvin pääsivät myös ne edellisvuoden aikana kävelytaidon saavuttaneet pienet. Aikuinen kulki rinnalla ja tuki, jos lapsi meinasi kaatua. Töpsyttelimme lumikengillä pienen matkan metsässä ja kuvittelimme olevamme muumeja, jotka heräävät kesken talviunien. Mitä muumi näkee seisaallaan, selällään maaten, entä istuallaan? Ja kuten muumitkin, mekin nautimme retken päätteeksi eväitä nuotiolla.
Kevät eteni ja useita ryhmiä kävi; myös ryhmiä, joiden lapsilla oli erinäisiä tuen tarpeita. Päivä luontokoulun metsässä voi olla matkoineen raskas ja haastaa toisia lapsia enemmän, mutta silti ryhmät kokivat, että retki jäi plussan puolelle. Lapsi, joka tarvitsee tuttuutta ja struktuuria vammansa, kehityksensä, ominaisuutensa tai jonkin muun syyn vuoksi, voi ja kykenee silti aivan hyvin matkaamaan ja retkeilemään. Tämän olen saanut myös huomata. Tukena on ennakointi (ryhmän aikuiset käyvät tulevaa retkeä läpi aiemmin lapsille), lapsille tuttu aikuinen (ja aikuisille tutut lapset) ja varsinaisena luontokoulupäivänä usein myös kuvatuki (kts. Aivoliitto, Papunet). Seikkailukasvatuksellista jännitystä ja ennakoimattomuutta tarjoillaan sitten siellä retken sisällä olevissa toiminnoissa, sopivissa määrin.
Luontokoulupäivä pitää sisällään paljon
Seikkailukasvatuksen näkökulmasta vaihtuvat ryhmät, tai siis se, että ryhmä lapsineen ei ole tuttu entuudestaan, vaikuttaa toki. Onnekseni luontokouluun tulevan ryhmän mukana on henkilöstöä, jotka tuntevat lapsensa ja osaavat lukea tilanteita. Minä olen saattanut olettaa jotain ja ohjeistanut, että te pienten kanssa voitte kiertää lyhyemmän tai helpomman (tai tylsemmän) reitin ja perustellut rattailla tai juurakoilla tai muulla. Vastaanottajataho on saattanut nyökytellä ja hymyillä pienesti. Ja sitten olen nähnyt, kun he työntävät rattaita ronskisti ja tottuneesti poluilla ja mättäillä, tai kun taaperot kävelevät polkujen ulkopuolella metsässä, eivätkä aikuiset kiirehdi minnekään. Ja kun reitti muuttuu kapeammaksi ja mutkaisemmaksi ja rattaat täytyy jättää, voi pienimmät napata kantorepun kyytiin.
Luontokoulupäivä pienten kanssa sisältää paljon eläytymistyyppisiä tehtäviä ja leikkejä. Kun lapsi esittää vaikka kettua, jää hänelle vahvempi omakohtainen muistijälki kyseisestä lajista. Syntyy kiinnostus tätä eläinlajia kohtaan ja halu pitää niistä huolta. Leikin kautta voidaan jatkaa syventymistä, missä kettu asuu, mitä se syö, miksi se syö jäniksiä. Ja tästä pääsemme usein tunteiden maailmaan; meistä tuntuu pahalta, että kettu syö jäniksen, mutta mistä muualta kettu saisi ruokaa, ei se voi ostaa Salesta jauhelihaa. Tätä voisi jatkaa vielä eettisen keskustelun pariin lihansyönnistä jne., mutta pienten kanssa pitäydymme vähän helpommin ymmärrettävissä teemoissa. Ihan pienten kanssa siinä, että mikä on kettu tai mikä on eläin. Luonnon ihastelu, ihmettely ja kokeminen ovat luontokoulupäivän retkissä keskiössä. Luonnossa liikkuessa linnut, kasvit ja maastot tarjoavat vaihtuvia mahdollisuuksia, ja kun niitä höystää tarinoilla, itse koetuilla ja muilta kuulluilla, elävöityy ja inhimillistyy kokemus. Kerron usein sillalla ryhmille tarinaa Norjasta täällä talvehtimassa olevasta koskikarasta. Ja mikä riemu, kun kerran ryhmän kanssa se meille kiven päällä niiaili.
Seikkailukasvatus pienten kanssa on aitoja kokemuksia
Joelta onkin enää pieni matka nuotiopaikalle, missä leikit sitten lähtevät kunnolla käyntiin. Kerran kymmenkunta 2-4-vuotiasta rakensi majaa. He nostivat irtopuita kasvavaa puuta vasten kuin tiipiiksi. Työskentely oli soljuvaa; eräs siirsi puita, toinen ohjeisti, yksi totesi, että ”minä siivoan”. He olivat kuin muurahaisia. Leikki siirtyi toisaalle. Pian huomasin, että eräs parivuotias oli palannut majaleikkiin. Päämäärätietoisesti hän purki majaa puu kerrallaan. Puut olivat häntä kolme kertaa pidempiä ja aikuisen käsivarren paksuisia. Lopuksi hän totesi varsin tyytyväisenä: ”noin”. Olisin voinut ohjata lapsille vastaavanlaisen majanrakennusleikin, mutta todennäköisesti olisin määritellyt puiden mitat ja monta muuta seikkaa. Se olisi tehnyt leikin valvomisesta toki helpompaa, mutta moni aito oppimiskokemus olisi jäänyt saavuttamatta. Nyt lapset loivat leikin ja hoitivat sosiaaliset tilanteet ilman aikuisen etukäteisneuvontaa. Tätä seikkailukasvatus on parhaimmillaan pienten kanssa. Leikkiä, missä on jännitystä, aitoja kokemuksia, taitoja vaativia vuorovaikutustilanteita ja aikuinen vähän huteralla maaperällä, tarkkaillen ja vastaten turvallisuudesta.
Lapsille luontokoulupäivä on seikkailukasvatuksellista aktiviteeteiltaan, sijainniltaan ja kestoltaankin. Vaikka ryhmä on kanssani vain päivän, niin päivä on kokemuksena usein vahva. Olemme fyysisesti syrjässä, kuljemme metsässä ja joen varrella, eikä kuulu autojen ääntä, eikä juuri muutakaan. Lapset tekevät tehtäviä ryhmässä, kokevat yhdessä, istuvat ja kulkevat usein tosi lähellä toisiaan. Avotuli eväineen on sekä elämys, että yhteisöllisyyttä vahvistava. Eväitä jaetaan toisille. Olemme tietynlaisessa kuplassa. Olen myös huomannut, että aikuiset, siis opettajat, hoitajat, avustajat, ohjaajat, koulumummit ja päiväkotivaarit viimeistään nuotiolla ryhtyvät vitsailemaan ja hupsuttelemaan sekä keskenään että lapsiryhmänsä kanssa. Ja se jos mikä, jättää heille ihania muistoja. Minullekin.
Taru Lindgren
Ympäristökasvattaja (ja erityisopettaja) luontokoulusta
Lisätietoa aiheeseen liittyen löytyy Varhaiskasvatuksen seikkailukasvatusverkoston Facebook– ja Instagram -kanavilta.